Minulla on pikkumaha!

Eli pitkä odotus on palkittu uudelleenjärjestellyllä ruuansulatussysteemillä :)

Keskiviikkona kävelin reippaasti aamuseiskalta Leiko-osaston oven taa odottelemaan, ja siitä sitten suorilta vaatteiden vaihtoon. Olin vissiin niin hermostunut, että unohdin rintsikat avopaidan alle, ne kävin vielä myöhemmin "palauttamassa" vaatepussiin. Vastaanottava hoitsu kävi nopeasti perusjuttuja läpi, antoi esilääkkeet (panadol+zyrtec) ja sitten saikin istua odotushuoneeseen odottelemaan. Aika pian hoitajat (3kpl-tai yksi oli opiskelija, jolle annoin luvan olla läsnä) tulivatkin hakemaan, ja hissillä matkasimme kerrosta ylemmäs leikkaussaliin. Salissa kävin laverille pötkölleen ja sektiokokemuksesta viisastuneena en enää ollut ihan paniikissa, kun ympärillä alkoi mahdoton kuhina. Lääkintävaksi oli tälläkin kertaa komea ja lempeä, silitteli rauhoittavasti. Siis oikeasti, opetetaanko niille koulussa rauhoittavaa silittelyä?? :) No joo, sitten alkoi nukutuslääkäri touhuilla kanyylin laiton kanssa (onnistui vasta toisella yrittämällä, ekasta jäi muistoksi komea mustelma) ja lääkintävaksi jalkojen kanssa, sain hekumallisten tukisukkieni päälle pumppusukat ja jalat laitettiin "asentoon", ja sit kokeiltiin pöydän kallistus, jännittävän pysty oli pöydän asento. Tuli lätkää ja läpyskää sinne sun tänne reippaaseen tahtiin. Kaikki olivat iloisia ja hymyileviä ympärillä, ja taisin itsekin lohkoa vielä jotain. Sitten sain happimaskin kasvoilleni, ja kohta nukutuslääkäri sanoikin laittavansa nukutusaineen, pahoitteli että se kirvelee kädessä, mutta sitä kirvelyä odottaessa vintti sitten jo pimenikin.

Seuraava utuinen muistikuva on siitä, kun salissa/ heräämössä heräteltiin aika pian operaation jälkeen. Muistan kysyneeni legendaarisesti: "olenko mä hengissä"  - ja myöntävän vastauksen jälkeen jatkoinkin unia, kunnes taas heräteltiin ja kyseltiin kipuja. En ole ihan varma kiputasostani, mutta nähtävästi muhun sattui, koska pyysin muutamaan kertaan lisää kipulääkettä. Siksipä kai pääsinkin osastolle vasta noin yhden aikaan, kun piti huilailla heräämössä vähän pisempään tujun lääkityksen takia. Osastolla minut kärrättiin huoneeseen, jossa torkuskelin ja naputtelin tekstiviestejä ja taisin jonkun puhelunkin soittaa. Huoneessa oli alkuun (verhojen takana toki)joku papparainen, joka kyllä illanedellä lähti jatkohoitoon muualle. Parin tunnin päästä tuli viereen toinen peti, kohtalotoveri, ja vielä illemmalla kolmas. Jossain vaiheessa, ehkä viiden maissa, pyysin päästä jalkeille ja kävelin hoitajan avustamana tippatelineen kanssa vessaan. Vessareissu sujui hyvin, mutta huoneeseen tultua huomattiin yhden tähystysreijistä vuotavan verta reiluhkosti, mutta vuoto tyrehtyi painamalla. Toisen kerran illemmalla tehty vessareisu ei enää saanut reikiä vuotamaan, mutta jouduin soittamaan kelloa vessassa, kun alkoi ihan mahdottomasti pyörryttää, ja sitten mentiinkin kahden hoitsun saattelemana takaisin huoneeseen. Illalla kävi pari vierastakin, vertaisryhmästä mun pikkumasun "kummi" ja samassa talossa työskentelevä ystäväni. Pumppusukkien tasaisesta puhinasta x 3 huolimatta yö meni aika mukavasti ja sain nukuttuakin. Verenpainetta ja tippaa vahdattiin ja vaihdeltiin välillä, mutta ei se haitannut unta.

Seuraavana aamuna sain pumppusukat ja tipan irti, liikkuminen helpotti huomattavasti, ja pääsi itsekseen käymään vessassakin. Aamupalaksi tuli järjettömän kokoisessa kulhossa voilta maistuvaa mannavelliä, mustikkakiisseliä ja kahvia. Sain muutamia teelusikallisia syötyä, ja huomasin, etten voi makeaa syödä, siitä tuli kylmä hiki ja huono olo. Esimerkiksi mehu ei vaan käynyt. Päivä sujui käytävällä hiihdellen, kutoen ja torkkuen sekä huonekavereiden kanssa jutellen. Ruuaksi oli sosekeittoja, joita taas varovasti maisteltiin. Illalla söin kokonaisen pienen laktoosittoman banaanijugurtin, enkä muista että milloinkaan olisin syönyt mitään yhtä hyvää! Pumppusukat jäi yöksi laittamatta vaikka aiemmin niin uhkailtiin, ja yö sujuikin mukavammin ilman niitä.

Viimeisenä aamuna heräsin jo aikaisin ja kävin suihkussa. Ihana olo, kaikesta siitä sängyssänyhräämisestä oli ihan lähmäinen olo. Lääkärimme "Cruella" purjehti kävelytelineineen (tietsikkapöytä) heti 7.30 lukemaan lakia meille ja antoi kotiutumisluvan iltapäivälle. Sitähän siinä sitten loppupäivä odoteltiinkin :) Omat vaatteetkin vaihdettiin oitis luvan hellittyä. Heti puolenpäivän jälkeen fyssari ja ravitsemusterapeutti olivat jorinansa pitäneet ja suuntasin ekana pois osastolta. Mies oli saanut auton parkkiin tietty kaikkein kauimmaselle parkkikselle, ja lievä tutina ja kylmä hiki oli, kun sinne käveli, olihan siihen mennessä syönyt vasta aamupalan! Mies haki mulle juotavan jugurtin ja desi sitä riskasikin jo kummasti oloa. Se on asia, mistä vähän hoitajia kritisoin ja mihin parantamisehdotuksia voisin antaa, että jo sairaalassaoloaikana muistuteltaisiin jatkuvasta juomisesta ja huolehdittaisiin siitä, että olisi mahdollisuus syödä niitä pieniä aterioita usein. Nyt laitoshuoltajat hakivat ruuat pois ennen kuin oli ehtinyt syödä "kaikkea". Onneksi hoksattiin aina nostaa jotain sivuun tarjottimelta, että pystyi myöhemminkin syömään.

Kotiutuminen on lähtenyt ihan mukavasti vauhtiin. Syön ja juon, siinä on opettelua ja muistamista kerrakseen. En alkanut keräämään itselleni vuosisadan ummetusta (been there, done that sektion jälkeen) vaan otin heti hyvissä ajoin pegorionia, ja aion ottaa vastakin, jos ei muuten tulosta synny :) Yhtä röyhtyä ja pieruahan tää nyt on, toivottavasti helpottaa jossain vaiheessa. Leikkauskaasut eivät ole suuremmin vaivanneet, muutamia "pistoksia" on ollut, mutta aika ohimeneviä. Olen nyt kotona pärjännyt kahdella 1g Panadolilla, ihan särkylääkkeettömäksi en ihan vielä uskalla heittäytyä. Juominenkin alkoi sujua paremmin, kun vertaisvinkin mukaan laitoin vesipullooni ihan muutaman tipan light-mehua, alkoi vesi uppoamaan suussa pyörimisen sijaan :)

Eli siis täällä kaikki hyvin, ja hyvillä mielin leikkauksesta olen. Viisi pientä reikää ja muutama sulava ommel on vatsalla vielä, mutta täältä tullaan, uusi elämä!